Porkkalan palautuksen 70-vuotisjuhlapäivä

Tänään emme muistele vain yhtä historiallista päivämäärää.
Muistelemme tapahtumaa, joka kosketti koko Suomea – ja ennen kaikkea Kirkkonummea.

Kun Porkkala palautettiin Suomelle 26. tammikuuta 1956, kyse ei ollut vain maa-alueen luovutuksesta. Kyse oli itsenäisyyden kokemuksen vahvistumisesta, luottamuksesta tulevaisuuteen ja kotiinpaluusta, joka oli välttämätön, mutta ei helppo.

Sodan jälkeen Porkkala oli Suomen itsenäisyyden näkyvin haava. Vieraan vallan sotilastukikohta aivan pääkaupungin kupeessa muistutti päivittäin siitä, kuinka rajallinen Suomen liikkumatila kylmän sodan alkuvuosina oli.

Kun Neuvostoliitto päätti palauttaa Porkkalan ennenaikaisesti, lähes 40 vuotta ennen vuokrasopimuksen päättymistä, se oli kansainvälisestikin merkittävä teko. Suomelle se merkitsi turvallisuuspoliittista helpotusta, mutta myös psykologista vapautumista: osoitusta siitä, että pienen valtion kohtaloa voitiin ohjata neuvotteluin, ei asein.

Presidentti J. K. Paasikiven sanat "kynä on korjannut, mitä miekka on särkenyt" kiteyttivät hetken. Porkkalan palautus vahvisti Suomen puolueettomuuslinjaa ja loi perustaa sodanjälkeiselle vakaudelle.

Mutta jos Porkkala oli Suomelle symboli, Kirkkonummelle se oli arkea.

Syksyllä 1944 suuri osa Kirkkonummen kunnan alueesta, osia Siuntiosta, Inkoosta ja Espoosta, menetettiin yhdessä hetkessä. Tuhannet ihmiset joutuivat lähtemään kodeistaan vain kymmenen päivän varoitusajalla. Kokonaiset kylät hajosivat, sadot korjattiin kiireellä ja elämä katkesi äkillisesti.

Porkkalan vuokrakauden aikana Kirkkonummi ei voinut kehittyä normaalisti. Olimme rajakunta – suljettu ja ulos rajattu. Rautatie kulki alueen halki ikkunaluukut suljettuina, ja maisema muuttui sotilaskaupungiksi. Tämä oli kulttuurinen ja sosiaalinen katkos, jonka vaikutukset tuntuivat pitkälle tulevaisuuteen.

Kun Porkkala palautui vuonna 1956, paluu ei ollut pelkkä juhla. Alue oli muuttunut: rakennuksia oli purettu, maastoa muokattu ja infrastruktuuri rapistunut. Moni palannut koki tulleensa vieraaseen paikkaan, ja osa evakoista ei enää palannut lainkaan – elämä oli jo rakentunut muualla.

Kirkkonummi ei palannut entiselleen. Se muuttui pysyvästi.

Porkkalan jälkeen Kirkkonummen kulttuuri rakentui muistin, ei jatkuvuuden varaan. Perinteisen maaseutukulttuurin rinnalle tuli uusia asukkaita, uusia kieliä ja uusia elinkeinoja. Samalla evakkokokemuksesta syntyi yhteinen kertomus yhteishengestä, sitkeydestä ja kyvystä rakentaa uudelleen.

Nämä arvot elävät yhä kirkkonummelaisessa identiteetissä – identiteetissä, joka tänään tiivistyy sanoihin " Yhdessä – Tillsammans."

Porkkalan aika jäi myös näkyvästi maisemaan: bunkkereina, linnoitteina ja rakenteiden jäänteinä. Aluksi nämä olivat vaiettuja jälkiä, mutta vähitellen niistä on tullut osa yhteistä muistia ja kulttuuriperintöä.

Vuonna 2026, 70 vuotta palautuksen jälkeen, Porkkala ei ole vain historiaa. Se muistuttaa meitä siitä, miten hauras itsenäisyys voi olla, miten paikalliset yhteisöt kantavat suurvaltapolitiikan seuraukset – ja siitä, että toipuminen vie aikaa, joskus sukupolvia.

Återlämnandet av Porkala var inte en återgång till det förflutna.
Det var en övergång till en ny tid.

Det visade Finland vilken betydelse diplomati kan ha.

För Kyrkslätt visade det hur ett samhälle kan splittras – och byggas upp igen, starkare än tidigare.

I dag, när vi minns Porkala, minns vi också människorna, hembygden och förmågan att se framåt.

Det är ett arv som lever vidare.

Kiitos Kirkkonummen kunnalle ja sivistyspalveluille juhlien järjestelyistä, kanssa puhujille ja juhlavieraille. Kanssani tilaisuuksissa puhumassa olivat ministerit Riikka Purra, Anders Adlercreutz ja Elisabeth Rehn sekä kunnanjohtaja Virpi Sailas, valtuuston puheenjohtaja Tony Björk ja Rannikkoprikaatin kommodori Johan Tillander. 

Puhe 26.1.2026 juhlatilaisuudessa