Hyvä paha datakeskus
Datakeskuksista on tullut tekoälyajan symboli. Ne herättävät ihailua ja huolta, investointitoiveita ja sähkölaskupelkoja. Kun uutisoidaan uusista suurista datakeskushankkeista, keskustelu jakautuu nopeasti kahteen leiriin: toisten mielestä ne ovat välttämätöntä infrastruktuuria, toisten mielestä ne kuluttavat kohtuuttomasti sähköä suhteessa hyötyihin.
Todellisuudessa koko keskustelu lähtee väärästä kysymyksestä.
Tekoälyn, pilvipalveluiden ja digitalisaation maailmassa datakeskuksia tarvitaan aivan kuten teitä, satamia tai sähköverkkoja. Kysymys ei siis ole siitä, tarvitaanko datakeskuksia, vaan siitä, miten niiden kasvava energiantarve sovitetaan jatkossa osaksi Suomen sähköjärjestelmää.
Moni pelkää datakeskusten nostavan sähkön hintaa. Huoli on ymmärrettävä. Kun markkinoille tulee uusia suuria sähkönkuluttajia, ne lisäävät sähkön kysyntää. Jos sähköntuotanto, siirtoverkot ja muu infrastruktuuri eivät kehity samassa tahdissa kuin sähkön kysyntä, seurauksena voi olla pullonkauloja ja korkeampia hintoja.
Mutta sama logiikka pätee mihin tahansa suureen sähkönkäyttäjään.
Jos Suomeen rakennetaan vetylaitoksia tai sähköistettyä raskasta teollisuutta niidenkin sähkönkulutus on valtavaa. Ongelma ei siis ole datakeskus. Ongelma syntyy, jos sähköjärjestelmämme ei kehity samaa vauhtia kuin sähkön kysyntä.
Siksi julkisen keskustelun pitäisi kohdistua enemmän sähköjärjestelmään kuin yksittäisiin investointeihin.
Suomessa sähköä voidaan tuottaa yhä enemmän, mutta tuotanto muuttuu samalla sääriippuvaisemmaksi. Tuulivoiman osuus kasvaa ja aurinkovoima lisääntyy. Tämä korostaa sähköverkon merkitystä. Ei riitä, että sähköä tuotetaan riittävästi. Sähkö pitää myös pystyä siirtämään sinne, missä sitä tarvitaan.
Tätä on korostanut myös Fingridin toimitusjohtaja Asta Sihvonen-Punkka. Hänen viestinsä on ollut johdonmukainen: sähkö riittää myös suurille uusille kuluttajille, jos verkkoa kehitetään ennakoivasti ja investoinnit tehdään ajoissa. Ratkaisevaa ei ole yksittäinen datakeskus, vaan sähköjärjestelmän kyky palvella muuttuvaa yhteiskuntaa ja kehittyvän teollisuuden tarpeita.
Viime viikkoina velloneen julkisen keskustelun tuloksena kansanedustaja Heikki Vestman on tehnyt esityksen, jonka mukaan suuria datakeskuksia ei saisi liittää sähköverkkoon ennen kuin ne kattavat vuosikulutustaan vastaavasti uutta sähköntuotantoa Suomessa ja niillä on tehontarvettaan vastaavasti nopeasti käynnistyvää säätövoimaa tai kulutusjoustoa. Ajatus on ymmärrettävä: datakeskusten kasvu voi lisätä sähkön kysyntää merkittävästi, eikä ole kohtuullista, että uudet suurkuluttajat siirtävät kustannuksia kotitalouksille ja muille yrityksille.
Datakeskus ei ole hyvä tai paha.
Vestmanin ehdotus tunnistaa oikean ongelman eli datakeskusten suuren sähkönkulutuksen, mutta ratkaisee sen vain osittain ja tuo mukanaan koko joukon uusia ongelmia. Sähköjärjestelmän kannalta ratkaisevaa ei ole vain se, että datakeskus osoittaa vuositasolla uutta tuotantoa tai joustoa, vaan missä tuotanto, kulutus ja verkon pullonkaulat sijaitsevat, milloin sähköä tuotetaan ja kuinka varmasti jousto on käytettävissä silloin kun sitä tarvitaan. Uusi tuulivoima voi lisätä vuosittaista sähköntuotantoa, mutta se ei yksin auta, jos sähkön kulutus kasvaa alueella, jossa verkko on jo valmiiksi tiukoilla. Vastaavasti kulutusjousto on arvokasta vain, jos se on aidosti käytettävissä silloin, kun järjestelmä sitä tarvitsee.
Vestmanin esitys kohdistuu nimenomaan datakeskuksiin, vaikka sama kysymys koskee kaikkia suuria sähkönkäyttäjiä. Jos Suomeen rakennetaan vetylaitoksia, akkutehtaita tai sähköistyvää raskasta teollisuutta, niidenkin vaikutus sähköjärjestelmään voi olla yhtä suuri tai suurempi kuin datakeskuksen. Siksi sääntelyn pitäisi pureutua yksittäisen toimialan sijaan järjestelmävaikutuksiin: kuinka paljon uusi kulutus lisää tehontarvetta, missä se sijaitsee, millaista joustoa se tarjoaa ja mitä verkkoinvestointeja se edellyttää.
Ehdotus luo datakeskuksille erillisen portinvartijamallin, mutta ei vielä ratkaise laajempaa kysymystä siitä, miten Suomen sähköjärjestelmän toiminta varmistetaan sähköistyvässä maailmassa. Parempi lähtökohta olisi asettaa kaikille suurille uusille sähkönkuluttajille samat järjestelmälähtöiset ehdot: niiden on osallistuttava kulutusjoustoon, vastattava aiheuttamistaan verkkokustannuksista, sijoituttava sähköjärjestelmän kannalta järkevästi ja hyödynnettävä hukkalämpöä silloin, kun se on taloudellisesti ja teknisesti perusteltua. Näin ohjataan todellista ongelmaa, ei vain yhtä näkyvää toimialaa.
Tästä päästään keskusteluun, jota Suomessa käydään liian vähän. Millaisia sähkönkäyttäjiä Suomi haluaa houkutella?
Jos sähköverkossa tai tuotantokapasiteetissa on rajoitteita, pitäisikö etusijalle asettaa kuluttajat, teollisuus, datakeskukset, vetytalous vai jokin muu? Millä perusteilla valintoja tehdään? Työpaikkojen määrän, verotulojen, viennin, päästövaikutusten vai strategisen merkityksen perusteella?
Vähemmän puhutaan siitä, millä yhteisillä periaatteilla Suomi arvioi kaikkia suuria uusia sähkönkäyttäjiä. Seuraavassa kirjoituksessa kysyn, millä yhteisillä periaatteilla Suomi voisi arvioida kaikkia suuria uusia sähkönkäyttäjiä.